Näytä kirjoitukset

Kyllähän yks tehokkaimmista kalastustavoista harrikoskilla on perhon heitto koskimollukan kanssa. Pitkähkö vavanroikula, haspeli ja reilun kokoinen koskimollukka jonka yläpuolelle 2, 3 tai 4, jopa useampikin, harriperhoa, riippuen vavan pituudesta. Niitä kun pomputtelee niin kyllä kalassa pysyy jos vaan on kala syönnillään. Ulottuvuus on aivan eri luokkaa kuin perhovavalla. Voipi ohjailla tosi hyvin kivien takaa todella kaukaakin. Joskus on pitänyt turvautua tähänkin tapaan kun vesi on ollu oikein tulvassa ja varsinaisin perhovälinein pyytö hankalaa.
Toinen tapa on sitoa perho mollukan alapuolelle. Tämä toimii uppoperhoilla. Joskus sitä käytin pohjoisen rautujärvillä.
Vaan kyllä perhostelu varsinaisin perhovälinein pesee nämä haspelikeinot sata nolla. Siis nautinnollisuusmielessä.

Itellä tasapainopilikinnän opettelu meinasi olla alussa hankalaa. Ei millään oppinu tartuttamaan kalaa ja tuntui että muut vermeet kiinnosti kaloja enemmän. Tein sitten radikaalin ratkaisun ja jätin kaikki muut vehkeet kotiin. Oli pikkunen pakko keskittyä olennaiseen eli uuden työkalun opetteluun. Pikkuhiljaa kalat alkoi pysymään koukussa ja pilkki alkoi kiinnostamaan vähän kaiken kokoisia kaloja ja muissakin tilanteissa kuin huippusyönneissä. Tämä toimi siis minun kohdallani joka olin rutinoitunut mormyyn ja pystyyn ennen tutustumista tasuriin.
Nyt olen sitten uitellut yksinomaan tasureita noin 15 vuotta. Kaikissa syvyyksissä ja kaikkina vuodenaikoina ja kaikissa keleissä. Ja olen ollut tyytyväinen. Silloin kun ainut mahdollisuus tapahtumiin olisi sormenmittaiset ahvenet mormyskalla ja surviaisella, paistelen makkaraa tulilla tai lähden kotiin. Kukin taaplaa tyylillään. Minusta tasurit on mielenkiintoisimpia ja niiden kanssa saattaa onkia useinmiten kintaat kädessä eikä tarvii hämmentää syöttien kanssa.

47 vuotta. Tällä hetkellä Kainuun asukki. Lapsuuden ja nuoruuden onkireissut Keski-Suomessa. Kalastusharrastusta on tainnu nyt sitten kestää yli 40 vuotta.
Tällä hetkellä eniten mielenkiintoa pilkkimistä, perhokalastusta ja muutakin heittokalstusta kohtaan. Verkko- ja koukkuhommat ovat jääneet jostain syystä. Perhot teen ite ja aikanaan myös paulottelin verkot.
Tullut jonkinverran kulettua Ruijassa, käsivarressa ja muutoinkin pohjoisen vesiä ja maisemia katsastellen. Nyt tieten tätä kainuulaista maisemaa.
Saalista on tullut sen verran vähän, että lisää tekee mieli saada, mutta sen verran paljon, että into ja usko on säilynyt. Ahven ja harri ovat niitä kiinnostavimpia ja niiden perässä enimmäkseen kuleskelen.

Kyllä monikin asia on ollu melekosen paranormaalia, kunnes on löytynyt pitävältä tuntuva selitys. Ja kyllähän meissä onkiveljissä on kautta aikain esiintynyt monenkinlaista oiretta sellaisesta ajattelusta, että taito ja tilanne ei yksin ratkaise saaliin määrää. Onnellakin on ymmärretty olevan oma merkityksesnsä. Ja kalaonnen saamiseksi on vaivihkaa tehty omia rituaaleja. Samoin kuin sen eteen, ettei onni katoaisi. Itse en ole löytänyt perusteita persoonattoman kohtalonvoiman tai maahisten lepyttelylle loitsuilla tai lepytysryypyillä. Mutta sillon kun on saanut kalan reppuun, niin kyllä vaan on kiitos livahtanut sinne minne se kuuluu, Luojalle.

Muutamia kertoja on kyllä tapahtunu todella paranormaaleja ilmiöitä. On tullu väsyteltyä muutaman kosken niskalla kaikkien taimenten äitiä, joka on sitten juuri ennen ylösottoa muuttunut tavattoman rumaksi haueksi. Tämmöset pikaevoluutiot eivät ole kyllä ihan normaalin rajoihin mahtuvia!

En tiedä onko mitään todellista käytännön eroa onko pyrstö oravaa, sutta, muovia tai mitä hyvänsä, vaikka kimppu villalangan pätkiä, kunhan pilkki liikkuu. Mutta kyllähän vesieläimen karva on vedessä huomattavan elävä. Jos vertaa vaikkapa oravaa ja piisamia tai majavaa, niin eron kyllä huomaa. Heikon syönnin hetkellä olisi jopa taipumusta uskoa erolla olevan jotain merkitystäkin. Mutta kukapa se tietää.